What is Reddit's opinion of He's Not Lazy: Empowering Your Son to Believe In Himself?

From 3.5 billion Reddit comments

Also I found a book that seems like it might relate to my situation so waiting for it to show up at my library.

Olen koodariurallani joutunut useamman kuin yhden kerran havaitsemaan tunnetaidoiltaan kyvyttömiä miehiä joilla oli suuret puheet mutta jotka olivat lähinnä tuottavuutta haittavaa tyhjää painoa. HR:n puheet tuesta eivät aina mene perille asti ja klassinen esimerkkitapaus on uusi koodari joka ei pärjää. Kun ei pärjätä niin vanhempia tiimikavereita vituttaa ja ärsyttää sekä turhauttaa. Tämä turhautuminen sitten puretaan uuteen tulokkaaseen joka ei ole ansainnut natsojaan huutamalla itsestäänselvyyksistä kuten "Miksi et kysy tarpeeksi" ja "tuon piti olla helppo homma". Sen sijaan, että yhdessä istuttaisiin alas pohtimaan syitä huonolla tuottavuudelle aletaankin lähinnä sanelemaan asioita. En ihan usko ylhäältäpäin sanelun olevan minkään psykologisen tiedon valossa hyvä tavan mukaista johtamista.

Joskus pohdin poikien ja yleisesti miesten tunnetaitoja sekä tunnetuntemusta mutta ajoin ajatteluni nurkkaan alta aikayksikön. Ginipullo auki ja kohti filosofiaa riipaisemalla kova känni. Armoton rynnäkköhumala muistutti inttiajoilta tilannetta jossa joukkueen töhö teki tyhmää ja sai paskaa päällensä. Tuli pohdittua tätä kiusaamista ja moni asia ei mennyt järkeen. Tottakai se vituttaa kun hommat eivät toimi mutta yhtälailla on turha kuvitella huutamisen auttavan. Jos jotain niin se ei auta. Silti yhdessä tekemisen ja päämäärätietoisen toiminnan sijaan keskityttiin itseensä. Siihen mitä oma olo saadaan paremmaksi huutamalla vittuperkelesaatanaa jotta toinen saadaan tuntemaan olonsa paskaksi. Ikään kuin koston kautta parempaan. Pieniä asioita mutta kiusaaminen kuitenkin jättää suuret arvet.

Kipu ei kuole huutamalla alastomana lattialla mutta tämä on monen miehen tunnetaso. Oikeastaan on mahdotonta erottaa itsekkyyttä miehistä. Piti avata oikein paskalle maistuva tsekkikossu jotta sain kiinni ajatuksistani koskien miesten itsekkyyttä. Moni artikkelissa mainittu asia on kuitenkin itsekästä toimintaa. Kysymys kuuluikin siitä mistä nämä johtuivat ja miksi? Oma hypoteesini on pelko.

Tuskin tarvitsee mainita akateemista kirjallisuutta voidakseni väittää ettei yksinäisyys ole hyväksi. Ihminen haluaa turvallisuutta ja validaatiota jotta voi tuntea olonsa hyväksytyksi. Pojille tätä ei anneta. Oikeastaan pojat kasvatetaan yksinäisyydessä ja heidät pakotetaan selviytymään. Jos jotain niin täysin selväjärkisiä nuoria miehiä tuntuu olevan harvassa. Sille on ihan syynsä miksi moni poika syrjäytyy ja miksi neljännes työssäkäyvistä miehistä kärsii jonkinasteisesta burnoutista. Oikeastaan yksi hyvä kirja aiheesta on Adam Pricen kirja He is not lazy jossa hän avaa nuorten miehenalkujen elämää ja siihen liittyviä pelkoja. Ei tukea, ei kavereita mutta pakko painaa eteenpäin hampaat irvessä jotta selviytyy ja tässä tapauksessa selviytyminen tarkoittaa pääsyä keskiluokkaiseen elämään ja perheeseen. Miesten maailma on julma, se jakautuu menestyjiin ja luusereihin. Ei mikään ihme kun tilastot syrjäytymisestä ja burnoutista ovat armottomia.

Mutta pelko hallitsee miehiä koska miehen täytyy olla asiaa X ja Y ollakseen hyväksytty. Samalla ongelmia vähätellään jatkuvasti ja yhteiskunnan tarjoama apu esimerkiksi terapian muodossa ei välttämättä ole se paras asia. Syy tähän löytyy siitä miten tunnetaidot ja tunneäly on miehillä enemmän päin persettä kuin meikäläisen raittiuslupaukset. Noiden taitojen oppiminen on elämänmittainen prosessi. Ainoa vain ettei näitä opeteta miehille. Kosketus on homoa, tunteet ovat heikoille ja oma asema tulee ansaita nyrkein. Jos ei ole riittävän hyvä niin on heikko luuseri, elämässä epäonnistunut.

Osittain tämän takia olen välillä pohtinut perinteisen hoitohuoneterapian mielekkyyttä miehille. Onko oikeasti järkeä puhua tunteista, tunnelukoista ja henkisen elämän ongelmista ihmiselle jota ei ole koskaan opetettu ajattelemaan noita asioita? Kuten mainittua moni poika kasvaa yksinäisyydessä ja/tai kilpailullisessa ilmapiirissä. Siinä on tosi vähän mahdollisuuksia oppia ajattelemaan itse omia tunteita omien tunteiden avulla. Asiaan liittyen haluaisin lukea tutkimuksen jossa pohditaan armeijan käyneiden ja masennukseen sairastuneiden miesten halua palata takaisin rivistöön. Oma hypoteesini on miten selkeiden rutiinien sekä yhteisön kaipuu on vahva miesten keskuudessa myös niiden osalta jotka ovat masentuneet.

Mutta joka tapauksessa miesten tunnetaidot menevät mappi ööhön ja sen takia on vaikea kuvitella miten "mene terapiaan" on minkäänlainen vastaus poikien syrjäytymiseen ja miesten ongelmiin. Koita siinä saada aikaan keskustelua tunteista kun koko elämä on opittu vääriä asioita ja tunteet ovat sama asia kuin perkeleen paha olo. Tai sitten ollaan syvällä suossa jossa ei tunneta yhtään mitään. Mutta silti tuntuu oudolta kannustaa ketään puhumaan tunteistaan kun tähän ei olla opittu, omia tunteita ei tunnisteta ja vaikka tunnistettaisiin niin mitä sitten? Ei terapia auta jos ei ole halua parantua ja halua parantua ei ole jos tie parempaan lähtee yksinäisyydestä, työttömyydestä ja olemattomista sosiaalisista taidoista. Käytännössä terapiapolun tulisi lähteä liikkeelle aivan pohjamudista ja silloinkin se tulisi rakentaa luottamuksesta. Mutta miten rakennat luottamusta ihmiseen joka ei ole koskaan kokenut luottamusta yksinäisyyden takia?

Tulipas kirjoitettua paska essee. No laitetaan kännin piikkiin ja siteeraan lopuksi suurta suomalaista filosofia joka opettaa miehille suurta viisautta siitä miten jokaisella on tunteet vaikka kuinka yrittää olla kova jätkä:

>"Turha on elää, turha on kuolla, turha on vanhojen naisten vittuja nuolla, koska todellinen mies on sotilas, juoppo ja pukki. Jokainen mies itkee, nuolee vitun ja vetää käteen, mutta harva sen tunnustaa. Mutta minä natsiupseerina tunnustan ne kaikki."

• Pekka Siitoin

Omasta mielestäni puhdas vitutus on miesten yhtenäisin sukupolvikokemus.

Viikonloppuna join viinaa ja luin kllinisen psykologian tohtori Adam Pricen kirjan He's not lazy joka käsitteli teini-ikäisten poikien kasvamista. Kirjan premissi ei paljoa tarvitse puolustamista. Nuoret miehenalut ovat ongelmallinen väestö. He pärjäävät tyttöjä heikommin ja mielenkiintoisesti ilmiö on yleismaailmallinen. Oikeastaan ongelman ydin on motivaationpuutteessa ja Pricen kirja tuli samaan tulokseen. Koulua ei koeta omakseen.

Mutta mielenkiintoisesti nykynuorisoa ei oikeastaan kasvateta. Monessa mielessä moni ei löydä omaa osaansa yhteiskunnassa. Enkä ihmettele. Koulutus panostaa opiskelemaan matematiikkaa mutta syyt opiskella matematiikkaa ovat harvemmassa. Kun itse luin fysiikkaa lukiossa oli motivaatiokasvatus muutama kappale ykköskurssin kirjassa. Jos itselläni ei olisi ollut taustaa nörttijutuista niin ei kyllä olisi ollut motivaatiota opetella laskurutiinia. Samalla yhteiskunta osaa kyllä luoda valtavia paineita menestymiselle. Omaa sijaa on mahdoton löytää maailmassa jossa on oltava koko ajan enemmän, paremmin ja nopeammin.

Ei mikään ihme kun nuoret syrjäytyvät kovaa tahtia ja tämä kehitys on yhteiskunnalle äärimmäisen tuhoisaa. Syntyvyys tippuu, kansantalous kärsii koska syrjäytynyt voi aiheuttaa jopa 1.2 miljoonan euron kustannukset. Samalla tämä syrjäytynyt aines on altis ekstremistiselle ajattelulle sekä rikollisuudelle. Ei mikään ihme kun esimerkiksi äärioikeistolainen radikalismi leviää nimenomaan niiden joukossa joille ääriryhmät ovat ainoa yhteisö kun suurempi yhteiskunta on käänsi selkänsä jo vuosia sitten.

Joka tapauksessa yleisen elämänkokemuksen perusteella suomalaiselta mieheltä on käytännössä turhaa kysyä "vituttaako" koska vastaus on ja pysyy samana. Duuni vituttaa koska kouluja ei käyty, joutopena pomo vituttaa. Tätä kärsimystä sitten peitellään joko vetäytymällä omaan kuoreen, eskapismiin kuten videopeleihin, päihteisiin tai kaikkiin noista. Samalla maailma jossa tunteista puhutaan on todella vieras. Sille on syynsä miksi yleisen elämänkokemuksen perusteella voi sanoa suomalaisen miehen puhuvan asioista muutaman oluen jälkeen saunassa. Itsekään en terapiaan menisi koska terapia ei ole nykymuodossaan kaikkia varten. Kuten artikkelissa mainitaan psykoterapiassa käyvät vähiten toisen asteen koulutuksen saaneet miehet. On helppoa sanoa "puhukaa tunteista ja menkää terapiaan" jos kuuluu kuplaan jossa hyvinvointi ja terveys ovat arvostettuja asioita.

Mutta tosiasiassa persvakomiehen saaminen puhumaan tunteistaan on vaikeata ja kun sanon vaikeata niin se on perkeleen vaikeata. Tällaisen asian oppiminen on vaikeata ja samalla seuraamuksia on helppo pelätä. Samalla koko elämä tuohon asti on mennyt ilman tunneajattelua. Tuosta taustasta ei ponnisteta yhtään minnekään vaan ensin aletaan käymään läpi asioita kuten mitä on tunne, mitä on tuntea asioita ja miten ne vaikuttavat. Tämä ei tarkoita tunnekyvyttömyyttä vaan sitä ettei niitä ole opittua.

Käyttäisin itse termiä tunneoppimattomuus. Tunneköyhyys ei kuvaa tilaa oikein vaan se ettei tunteita ole opittu käyttämään. Monessa mielessä maskuliinisuuden kriisi on fakta mutta ei tavalla jota kuvataan yleisesti. Oikeastaan tämä ongelman voi tiivistää yhteen asiaan ja se onyksinäisyys. Miten ihmeessä sitä voi oppia puhumaan tunteista ja osoittamaan tunteita kun ei ole koskaan kokenut niitä kenenkään kanssa kun ei ole ketään kenen kanssa kokea? Vähän sama kuin kysyt mieheltä ystävistä. Samalla asiat ystävyydestä ovat vaikeita ja todellinen ystävyys on vaikea asia. Kaljakaveri on eri asia kuin ystävä kenelle soitat kun on helvetin paha olla etkä pärjää enää yksin.

Mutta ystävyyten ja kaveruuteen tulee kasvattaa. Tätä ei tehdä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa on tapana pitää korkeakouluissa vanhempien päiviä joissa äidit ovat onnellisia kun jälkikasvu on päässyt akatemiaan samalla kun isäukko kiroaa 80 000 vuodessa maksavaa laitosta. Samalla sitten otetaan amerikkalaiseen tyyliin paljon valokuvia muistoksia. Äidit ovat tottakai pojissaan kiinni mutta isät eivät. Isä on taustalla, vähän poissa. Tämä vanhemmuuden kriisi on maskuliinisuuden kriisi koska kukaan ei opeta siihen mitä on olla mies. Ei puhuta miten puhua tytöille, miten olla ystävä muille tai miten selvitään haasteista. Sitten ihmetellään kun pojat ovat yksin maailmassa ja tällä on suuria vaikutuksia.

Toisaalta monessa mielessä olen pohtinut sitä miten miesten palveluita ei ole. Moni sosiaalipalvelu on todella naisvaltainen. Sossutäti on sossutäti ihan syystä, opettajat ovat naisia ja tämä jatkuu pitkälle. Monessa mielessä on pakko pohtia sitä, että ovatko nämä palvelut oikeasti niitä joita miehet tarvitsevat? Itse ainakin haluan ihmisen joka ymmärtää ja osaa kuunnella eikä hänelle tarvitse selittää kaikkea mitä tapahtuu. Oma henkilökohtainen näkemykseni on se, että nuoret miehet ovat ihan helvetin tyhmiä ja tämän takia heidän ei pidä antaa ajatella itse. Heitä pitää tukea, kasvattaa ja auttaa jotta heistä tulee yhtään mitään. Mutta tämä on vaikeata kun pojat jätetään henkisesti heitteille ja sitten odotetaan parasta.